Book: Hanna

J >> J. L. Runeberg >> Hanna



Produced by Robert Connal, Tapio Riikonen
and the Online Distributed Proofreading Team.





HANNA

Kolme laulua


J. L. Runeberg

Suomentanut P. Cajander




ENSI LEMMELLE.


Ens lemmeltaeni kerran tiedustin:
eloni taehti, kuinka synnyitkaeaen,
ja mistae lempeaen sae loistos sait?
Ja taehti lausui: naeitkoe milloinkaan,
kuink' aekin pieni pilvi kaihtaa mun?
Ma lausuin: pilven milloin heleaen
ja milloin synkaen naein sun peittaevaen,
yht' olit kirkas taas, kun haihtui tuo.
Taas lausui taehti: naeitkoe, kuinka mun
pian himmentaeaepi paeivae maallinen?
Ma lausuin: monen paeivaen loistossaan
naein nousevan ja valos voittavan,
se yhae laski, sin' et milloinkaan.
Ja taehti taas: valooni luotatko,
elosi toivon siitae sytyttaein?
Ma lausuin: pilven takaa hymys naein
ja paeivaen loiston takaa tuikkehes,
viel' loistat tuolla puolen haudankin.
Nyt lausui taehti: tunnetko sa mun?
Ma oman rintas olen huokaus,
mi rauhan toivoss' etsi taivastaan,
Ma oman henkes olen vaelkaehdys,
mi saeteillen lens synnyinmaahansa,
ma oman sielus paeivaenpaiste oon,
sae hellaess' elaet hohtehessani.



ENSIMMAeINEN LAULU.


Kuin virta tunturin
ja laehde laaksomaan--
sen verran kumpikin
vain tunsi tuttuaan.

Tullut on riemuineen juhannuksen ilta jo. Laenness
aurinko kirkasna loisti ja loi valoaan ikivanhaan
pappilahan, joka tyynen lammen lahdessa paeilyi.
Mut kamarinsapa ikkunass' arvosa pastori istui,
piippua poltti ja tiellen paein loi hartahan katseen,
joskus loeyhaeyttaein savupilven pois kaedellaensae.
Mielissaeaen Turust' ootti haen nyt taenae iltana poikaans
ainoista, armastaan, ikaevoeityae ainakin vuoden.
"Jos hyvin kaey sinun tutkintos ja jos saat hyvaet lauseet,
tuo kesaeseuraksi itselles joku kumppani koeyhae,
muuten sa nuorena taeaell' ikaevystynet vanhojen kesken."
Kirjoittanut oli naein, tytyvaeisenae nyt tupakoiden
vartosi kumpaakin, etupaeaessae tok' armasta poikaa.

Vaan haenen ainoa tyttaerens, seitsentoistias Hanna
kangaspuillahan viel' emaennoeitsijae-huonehess' istuu.
Terve haen on, punottaa kuin varjossa mansikkamarja,
kun, puku notkea yllaeaen, siin' ilo-tointahan hoitaa.
Rinta, miss' on sydaen tahraton alla, se paulomatonna
paisuen nousee, aaltoillen haenen henkaeyksistaeaen,
kun haen syoestaevaetaeaen kaesivarsin paljahin viskoo.
Silmaepae kirkas on niinkuin peili ja riemusta loistaa.

Vielae haen jatkanut ois, jos ei olis joutunut juhla,
naehden riemulla naein yhae raidan liittyvaen raitaan;
vaan kun kellon helkynnaen kamarista haen kuuli,
herkesi toimestaan haen, koppahan puolat ja langat
laski, ja otsaltaan hiussuortuvan kostean pyyhkaes.
Tyoetaeaen silmaesi sitten mielissaeaen hymyellen,
saksihin tarttui, katkaisten kudelankojen paeitae,
aeaeneti vain, mut naein toki haasteli haen sydaemessaeaen:
"Tuskin on kangasta sievempaeae; puna tuo miten kauniist'
yhdistyy sinen kanssa, ja reunassa rihmanen keltaa!
Jospahan huomenna tuosta jo ois hame paeaellaeni mulla!
Kerta kun, yllaeni tuo, erilaisena hiukkasen kuin muut
maatytoet, kirkosta kaeyn ja kun portaillen pysaeynnyn,
laemmoestae hehkuen, sievaenae naein, koreampana muita,
aeaeneti kaikk' kadesilmin he silloin vilkkuvat varmaan.
Vaan kun saapuu luo nimismies rikas, arvosa herra,
poeyhkaenae, ylpeillen, ja kun muut haent' arkoen vaeistaeae,
kaettaeni suutelemaan haen jaeae, niin vanha kuin onkin."

Aatteli naein hymysuin, sydaemessaehaen riemu, ja nousi,
akkunan aukaisi toisenkin, joi viileytt' illan;
mutta sireenin tuoksu ja tuomen puistosta sisaeaen
virtasi tuulenhengen kanssa ja huonehen taeytti.

Vaan samass' ilmestyi oven suuhun vanha Susanna,
tuo, joka haeaerinyt on monet vuodet tarkkana, uskoon
kartanon tyoess', yhae kiistaeen laiskain piikojen kanssa.
Tuo nyt hengaestyin tuli, haasteli kohta ja lausui:
"Joutuun, mamseli, hiuksihin kampa ja lenninki kiinni,
sormihin kullan sormukset, heti kaulahan silkki,
paljo nyt tarjona on, niin, nyt se kartanoss' onni.
Kyoekistae, naehkaeaes, kun ulos vilkasen, niin mitae naeenkaeaen,
taennehaen saa nimismies ihan uutena; uudet on rattaat,
uus hepo myoes, ei ennen naehty, se myrskynae lentaeae,
vaatteuskin se on haell' ihan uusi ja ihmehen kaunis.
Vaan kun rientaeen portaillen tulen uuteliaana,
naeen, miten kaikkia tervehtii pihall' arvosa herra,
vanhaa, nuorta, ja silmae on lempeae kuin valo paeivaen.
Ihmetys hurmasi mun, laehetessaeaen niiasin syvaeaen,
niin ettae tuskin vain polot jaksoi polveni nousta,
niin minae noeyraenae niiasin, ett' olin uupua siihen.
Mut kopeasti ja vait, kuten ennen, ei ohi kaey haen,
vaan sulo-katseen luo sekae haastaa; vanha Susanna,
lausuvi haen, nyt tarkata saat sekae valvehell' olla,
kohta ma naeet tulen, pantiks vien talon aartehen parhaan.
Lausui naein hymysuin, mut tarkoitust' oli tuossa.
Tuo mitae merkinnee? Koin haastaa, mutta en voinut;
kielellein sanat juuttuivat sekae kyynele silmaeaen
tunki, kun naein, miten niinkuin muut tuo mahtava herra
leikkiae laski ja ei, kuten ennen, hylkinyt halpaa.
Mielens' arvaan nyt toki: rattaat, vaattehet uudet
tietaeae, ettae haen nyt elaemaensaekin aikovi muuttaa,
eik' yhae vanheta yksin noin sekae naimaton olla;
vaan kun halpana kaikkia tervehtaein tuli, sillae
tahtoi lausua: naein tulen vast'edes tuttuna taenne;
taas hymy lempeae tuo ja kun aarteen uhkasi viedae,
viittasi teihin, jonka haen nyt emaennaeksehen tahtoo."
Seitsentoistias tyttoepae vain sydaemestaehaen nauroi,
kun puhett' aatteli vanhuksen, kuink' ois toki kummaa,
jos tulis vaimoksi haen tuon pyylevaen, arvosan herran,
rouvana astua sais vakavaisna ja istua sohviin.
Hetkenpae naurettuaan sekae palmikon kaeaerittyaensae,
peilihin tarttui haen, kiharaista nyt kaeaenteli paeaetaeaen,
taeynn' ihanuutta, ja riemuin peilihin katsoen lausui:
"Luulettenko, Susanna, ett' taemmoeisestae haen huolis,
ettekoe naee vain, kuin typeraeltae ja nuorelta naeytaen?
Hyi, mua itseae saeikaeyttaeae tuo vallaton silmae!
Taemmoeisestaekoe huolisi, kun laehiseudulta varmaan
montakin vanhempaa, aelykkaeaempaeae tyttoeae loeytaeis,
siivoja, jotk' ei lakkaamatt' ole nauruhun valmiit.
Eikoepae muistane haen, miten lasna ma peljaestyneenae
kirkuen karkasin pois, kun tervehtaeae piti haentae,
kunnes kellolla haen sekae kullan vitjoilla vihdoin
silmaeni kaeaensi ja niin sylihinsae mun vietteli hupsun.
Vaan mitae hulluja! viidenkymmenen vanhana haenkoe
morsiant' etsisi, kosk' elaenyt on nuorena yksin?"

Nauroi ja laittautui, ilotellen kauneudessaan,
solmesi lenninkinsae ja sormukset pani sormiin,
aekkiae kun ovi aukeni, arvosa pastori kiirein
silmaesi huoneeseen ja nyt tyttoeae kutsuen lausui:
"Hanna, mun lapseni, kun olet valmis, niin kamariini
joutuen kaey, sanan saat tulevaisuudestasi kuulla."

Lausui naein, oven sulki ja laeks. Mut neitosen rinnan
valtasi haemmaestys, miel' aavistuksihin vaipui.
Peili jo unhottui, kukat poskien, tummunut tukka,
silmaeys, nuoruuskaan ei joutunut mielehen haelle;
kaikki haen unhotti pois sekae vanhan kylkehen juoksi
turvaa etsimaehaen; mut saeikaehtyneenae haen lausui:
"Vanha Susanna, te nyt sanokaa, mitae tehdae? Jos taeytyy
arvosan herran eessae mun seista ja haen mua pyytaeae,
niin veri poskeni halkaisee, sydaen rinnasta karkaa;
naimist' en naein hirmuiseks minae konsana luullut."

"Ho, hoo!" vastasi nauraen sukkela, vanha Susanna,
"nyt ei pelkurius eik' arkuus, mamseli, kelpaa.
Kas, pian muuttuvi kaikk'. Kun haeaet on ollehet, kaeskee
miesi, ja noeyrae on vaimo ja sois vaan mieliksi olla;
vaan sitae ennen taas se on haen, joka kaeskyjae antaa.
Muistanpa kuinka ma itseki, kun tuli haen, joka sitten
mullen miehenae uskollinen oli kuolemahansa--
kuink' olin kaeskevae, korska ja kallis pyyteae, kunnes
mun kotihinsa haen vei, miss' sitten tottelin riemuin.
Kaeykaeae siis kuin ruhtinatar, ja kun astutte sisaeaen,
tuskin vilkaisette te arvon herrahan, kunnes
noeyraenae haen kumarrellen pyytaeae suosiotanne.
Vaan kun on haastanut, lausunut haen, mitae on sydaemellaeaen,
niin epaeellen te katsotte vain halutonna ja aikaa
pyydaette mietintaeaen, pois sitten poeyhkaenae kaeytte.
Naein haen vanhuuttaan saa miettiae, toivon ja pelvon
vaiheill' olla ja suurempaa teiss' arvoa huomaa,
huomaa noeyrtyen myoes, ett'ei niin suorahan juosta
vanhan helmahan, vaikkapa haen rikas, mahtava oiskin.
Mutta kun nurpeillaan tuo arvosa herra nyt vartoo,
luullen teidaen jo hylkaeaevaen haenen tarjouksensa,
istutte taeaellae ja mielessae teill' ei kieltoa lainkaan,
katsotte vain ilomielin vastaist' onnea kohti,
kuin taloss' oivassa, miss' on taivahan kaunista kaikki,
rouvana hallitsette ja, nuorenakin, saman arvon
saatte ja kunnian myoes, kuin herranne, tuo jalo vanhus."

Lausui naein. Mut arkaillen oven aukasi tyttoe,
porstuahan jaei vilvakkaan, veti henkeae kauan,
hiljaa koittaen hillitae sykkaeaevaeae sydaentaensae.
Vaan kun viileytt' on haen kyllin juonut, ja posken
hehku on haelvennyt sekae hiljenneet poven aallot,
koskevi lukkoon haen ja nyt huoneeseen isaen astuu.

Punottaen seisoo siin' ihanaisena kainoudessaan;
kuin veden vaelkkyvae vyoe, jota aamun koittaret kultaa,
kesken lehtojen varjoisten puneroivana hiipii,
yht' ihanaisena siin' oli vanhain keskellae tyttoe.
Mut sydaen hurmautui nyt rikkaan tuon nimismiehen,
laemmoestae nuortui mieli ja lemmen maireus yhtyi
kuin mesi vienoinen veren kanssa ja suonia kuihkoi.
Sievaest' oiti haen pois pani piipun ja, astuen vastaan
kenstinae kaeytoekseltaeaen, suuteli tyttoesen kaettae.
Haastelias alun ei tuo arvon herra tok' ollut,
suu vain lieheellaeaen haen hellaest' iskevi silmaeae.
Mut nojatuolistaan naein arvosa pastori haastoi:
"Hanna, mun lapseni, viel' elaemaeae et tunne sa paljon,
ihmisen tiedaet tok' katovaiseks syntyvaen taenne,
niinkuin pilvenae nyt savu piipusta nousevi tuosta,
leijuen hetken, ja toisena pois jo sen henkaeys kantaa.
Viisaallenpa se on varotukseks, ettae haen aikaans
arvais, katsois huonettaan, olis laehtoehoen valmis.
Siksipae paeivaen toeiss' olen, yoen lepohetkinae usein
tulevaisuuttasi aatellut sekae, mielessae tuska,
peljaennyt sinun yksin turvatta jaeaevaesi taenne.
Huoleni poissa tok' on, jos tahtoni teet, kaetes annat
arvon herrallen, joka vierellaes nyt on tuossa.
Mennyt haeitae jo on tosin kiihkon aika, mut vielae
terveytt' on, on hallintaan sekae toimihin voimaa;
silt' ei naeytae se mies, jota painaa vaivat ja vanhuus.
Jos taas mietit kuink' ylellistae ja suurtakin haellae
koissahan on, miten kaikilta kunnian saa haen ja arvon,
naeet hevin, ettei voi sitae onnea tarjota kaikki,
kuin voi haen, opit arvomahan haenen antimiansa.
Mieti ja paeaetae nyt siis, tuon ylvaeaen tahdotko vaimoks
mennae ja riemukseen, osan, onnenkin jakajaksi."

Seitsentoistias haen punan vallassa kuunteli tuota,
silmaensae maahan loi, oli haemmaestyksestae vaiti.
Mut nimismies rikas riemastui, tuo jaerkevae herra,
toivoa taeynnae ja naurussa suin kaesiaensae haen hieroi,
lausuen: "Kunpahan uus rakennukseni valmis jo oisi,
voisin kerskata kai, ett'ei ole seudulla kenkaeaen
moiseen suojahan nuorta ja pulskaa vaimoa vienyt,
niinpae se kaksine kertoineen maeell' uljasna seisoo.
Vaan sisaelaitos tuo iankaiken kestaevi, turhaan
miehiae kuin mehilaeisiae palkkaan, joutua koitan;
ikkunat viel' on poissa ja kesken kaakeliuunit.
Vanhassa taas rakennuksessa kaikk' on kuntohon pantu,
huoneet tilkityt on, minun naehteni myoes paperitkin--
tuskin rohkenenkaan minae niiden mainita hintaa--
pantuna on salin, kammarin, myoes peraehuonehen seiniin,
jottapa talvenkin voi kestaeae, kun vilu kaeskee
huoneeseen, pesaevalkean luo, majan rattosan suojaan.
Ilokseni tulkaa siis ja mun onneni kumppani olkaa,
tulkaa jo syksyks, kun puutarha on uhkeudessaan,
ruusut kukkivat vielae ja karvikkomarjaset kypsyy,
ehtii ehk' omenainenkin, kesae vain jos on kaunis."
Lausuu, hierovi mielissaeaen kaesiaensae ja jatkaa:
"Ei tule peljaetae, vaikk' iaekkaeaempi ma lienen ja joskus
tuimakin, pakko kun on, kuten kirkoll' ehkae mun naeitte
aeissaeni moukillen vaelist' aerjyvaen, keppiae nostain;
muust' ei piittaa nuo, ei tottele loeylyttaemaettae.
Naein en kaikkia kohtele, naein tylyst' en likimainkaan,
teitaepae maarin, teitae ma kantaisin kaetoesillaein.
Istuttaisin, laittaisin, rakentaisin ma teille
kaikkea mieltaenne myoeten vain, rahast' ei olis puute.
Voi, ett'ei suvis-aikaan myoes joku kauppias kulje
kaupiten rihkamiaan! Hame silkkinen teillae, ma vannon,
ois kaedessaenne, jos vain sen kullalla hankkia voisi."

Muut' ylistyksekseen ei lausunut arvosa herra,
vait oli, toivossa riemusi vain, kun aulisna mietti
mielessaeaen, mitae kiinteaess', irtaimessa haen antais
morsiolleen; ei riemussaan ole saita nyt vanhus.

Tyttaerehensaepae hellaest' arvosa pastori silmaes,
poltteli, naurussa suu, ja nyt puoleksi kiusaten lausui:
"Hanna, mun lapseni, ei sopivaista sun vastata oiti,
niinkuin ennalta aatellut kosijoita jo oisit;
arvon herralta taas pian vierii paeivae ja toinen
vastaust' ootellen, sinae kunnes mietit ja tyynnyt."
Lausui naein hymysuin. Mut helpommin sydaen immen
sykki, ja riemuissaan kamarista haen jaellehen laeksi,
kuin siro paeaesky, mi huoneisiin vahingossa on tullut,
tuokion tuskailee, oven aukon loeytaevi, karkaa.

Niin vapahdettuna tyttoe nyt siihen jaetti ne vanhat,
kummankin asemillaan, suuss' avohenkinen piippu,
maistaan juttelemaan, rakennuksiin kaavoja luomaan;
itse haen porstuahan tuli, portaillen meni sieltae,
ystaevaen etsossa, jollen sais sydaemensae haen purkaa.
Sen, jota etsi ja kaipasi, uskottunsa Johannan,--
tyttaeren vertaisen pikemmin kuin palvelusnaisen--
huomasi haen sekae, kaettaeaen nostaen, viittasi luokseen.
Merkin arvasi tuo, tuvan kaltevan porrasta herkes
lehdittaemaestae, ja luo hikipaeisenae, hehkuen saapui.

Kenkaeaen heitae ei huomannut, ja he ensinnae saliin
hiljaa hiipivaet, syrjaeiseen sivusuojahan sieltae;
huolissaanpa nyt lausui seitsentoistias tyttoe:
"Kuuntele, jos mitae kuulisit, eihaen vain joku saliin
hiipinyt lie, mene hiljaa, katsele ikkunast', ettei
tuolla sireeneissae vain ole kenkaeaen kuuntelemassa!
Tiedaes kummaa, niin, perin kummaa--vaan aelae naura--
tiedaes, vaikk' olen laps, on mulla jo tarjona sulho."

"Sulhoko!" kaunis Johanna nyt saeikkyen huus, kaedet laeskein
rennolleen, "nimismies tuo poeyhkae on kosjonut varmaan!
Kelpaishan iaekkaeaellen huonompikin, mukavampi
laemmittaemaeaen haenen kylmaeae rintaans yoet sekae paeivaet,
varjossa kuihtuen vanhuuden. Varokaattepa vainen,
ett'ei viettele kulta ja rikkaus, niin, varokaatte,
harmi ja huoli ne on viiskymmen-vuotisen lahjat.
Entaepae, jos haenen sarkans suurempi on kuni muitten,
huoneens ilmahan jos monikertaisempana nousee,
onni se poissa tok' on: ei viihtyen valkene laihot,
riemuillen sulo rakkaus maalatuss' ei saliss' istu,
vain suru istuu siellae ja kiusoja suojissa vaeijyy.
Tuossapa ikkunan all' ikae-tuomi se tuoksuen kukkii,
ylvaenae, ett' ei tarhassa puut' ole toista sen laista;
aesken juur toki naein, miten pulskain lehtien alla
toukkia liikkui, tuskin vain kukan rohkenin taittaa.
Niin taloss' iaekkaeaen myoes, vaikk' uhkea, suuri se olkoon,
Ikaevyys piileksii, valon arka, ja tuskat ja vaivat
vaeijyy loistehen alla ja saastuttaa elon onnen.
Varrotkaa siis, siks kuin tuo syli syksyttoemaempi
kultia kenties ei, mut viljemmaet ilonpaeivaet."

Tuohonpa kummastuin nyt vastas lempeae Hanna:
"Missae on jaerkesi, mietitkoes mitae haastelet, hupsu!
Miksi ei vanhaakin vois lempiae, hellien hoitaa
sen taloutta ja riemulla nauttia sen tavaroista?
Vaan et vanhaksikaan sinae moittisi haentae, jos oisit
naehnyt vain miten haen kevykaeisenae riens mua vastaan,
hellaenae naurussa suin sekae lempein loistavin silmin,
silt' ei naeytae se mies, jota painaa vaivat ja vanhuus.
Jos taas mietit kuink' ylellistae ja suurtakin haellae
koissahan on, miten kaikilta kunnian saa haen ja arvon,
naeet hevin, ettei voi sitae onnea tarjota kaikki,
kuin voi haen, opit arvomahan haenen antimiansa.
Kun haent' aattelenkin, noin yksikseen miten koeyhae
rikkaudessaan on haen, ystaevaen kaettaekin vailla,
raskaan mi huojentais sekae huokean taas sulostuttais,
hellynpae melkein, kaeyn totiseksi, ja mielisin varsin
paeiviae vanhan tuon vaehemmaenkin vuoks ilahuttaa.
Niin, naeet, lemmitaehaen; se, se rakkautt' on, sinae hupsu.
Nuoresta siis aelae haastelekaan! Sytyttaeisikoe haenkaeaen
muuta kuin lempeae, vaikka haen oiskin, kuin taemae vanhus,
voipa ja ylhaeinen, ja mun viettelis onnensa ansaan?"

"Hoh, hoo!" kaunis Johanna nyt huokasi, "eip' ole turhaan
arvossa kulta, kun saa saman vertaisiksi se kaikki,
vanhan nuoreksi luo sekae nuoren luontavi vanhaan.
Tuuleen menkoehoen siis mitae lausuin, tuuli sen toikin,
vaimoksi vanhallen siis kaeykaeae uskolliseksi,
riemuksi haelle, ja riemuitkaa haenen aartehistaankin.
Vaan varokaa, ett' ette te naee, mitae viel' ette naehneet,
nuorta, jok' on ijaen, kohtain suhteen vertahisenne,
aelkaeae haent' unenpaeinkaeaen naehkoe, ett' ei haenen silmaens
iskisi teihin, ja katse, jok' ei mene mielestae koskaan,
kuin oka jaeis sydaemeenne ja hiljalleen sitae kalvais."
Lausui ja vaikeni nyt, sydaemessaeaen hellivae murhe.

Vaan siit' ikkunan luo laeks seitsentoistias tyttoe,
paeaetaeaen nosti ja katseen loi yli loistavan seudun,
siin' naeki lehdot ja vuoret ja tyynenae vaelkkyvaet jaervet
loistossa paeivaen himmenevaen, naeki paikkoja kauas
armaita, tuttuja vain, ilost' itkuhun heltyi ja lausui:
"Maassako seutua kalliimpaa kuin syntymaeseutu,
miss' ajan helmasta kukkina lapsut-paeivaeni poimin,
nuo lukemattomat, armahat, vaan pian kuihtuvat myoeskin!
Tuolla ma jaerven naeen, selaet, salmet, joill' useasti
keinuttiin, kuin sorsat soutaen saaresta saareen,
tuoll' ahot, joidenka siimeksess' useasti ma istuin,
neulos helmassa, aatelien--Mitae aattelinkaan ma!
Kaikki niin armast' on, joka kukkanen, tuttu kuin sisko,
taimii tietyllae paikallaan kevaehaellae, ja linnut
entiset taas pesillensae ja lauluilleen kotiuntuu.
Kultiin vaihtaisinko ma tuon, sekae onnehen muuhun
onneni, kun saan taeaell' yhae tuttujen kanssa ma olla!
Lemmen tunnen ma nyt, miten lemmitaehaen kosijoita:
sentaeaenkin isae rakkaamp' on, kodin kukkivat niityt,
metsaet tuolla ja tuoll' ulapoitten vaelkkyvae pinta.
Taeytyvi tuon jalon herran siis nyt etsiae toinen,
tyttoe, mi jaelkeens ei jaetae muistoja naein ihanoita,
arvoa suurempaa haenen aarteillensakin antaa;
tyttoeset, joiden taeytyis naein suur uhraus tehdae,
ehdolla ei mene miehelaehaen, jos ei aja pakko."

Naein haen lausui, muut' ei ehtinytkaeaen kuni paeaettaeae,
surra ei ehtinyt, ei edes miettiaekaeaen, miten tohtis
ilmi sen tuoda ja arvon herraa naein murehuttaa;
tuoss' yht'aekkiae kun, tomupilviin peittyen, rattaat
pyoeraehtaein tuli tiellae, ja matkaajat ohimennen
lakkia nostivat tervehtaein nyt tyttoeae tuossa.
Varrotun veljensae haen heti tunsi ja loei kaesiaensae
yhteben riemuissaan ja, jo unhottain murehensa,
riens ulos katsomahan sekae kohtaamaan tulijoita.



TOINEN LAULU.


Laps seutuin outojen,
miks sieltae siirryit, oi!
Sa kauko-lintunen,
ken taenne tiesi toi?

Tehty on tervehdys, ilomielin yhtymisestae
vaihdettu on puhett' ystaevaellistae, ja pastorin huoneess'
istuu nyt kesaekumppanineen rakas, lemmitty poika.
Kaukan' on matkalla taas nimismies rikas tuo, joka puuhain
kaikellaisten ja haeijyjen raestien vuoks pitaejaellae
tuskin suullaankaan tuvat loistokkaat katon alle
sai sekae ikkunat paikoilleen, kun taas piti mennae.

Nuortapa vierastaan yhae vanhus katsoi ja katsoi,
herkeaemaettae haen tarkkasi vain tuon hehkuvan katseen
loistoa, tukkaakin kiharaista ja kirkasta otsaa,
kun naeki kasvoillen punan lentaevaen kainon ja silmaen
maahan vaipuvan. Nyt, hymy huulilla vieno, haen lausui:
"Huoleti, ystaevae! Anteeks, ett' yhae teitae ma tarkkaan;
eihaen tuo tapanain ole vierasta naein vakoella,
mut kuvan kasvoissanne ma naeen sydaemelleni kalliin,
unhottumattomat naeen jalon miehen kasvojen piirteet,
vanhimman minun ystaevistaein sekae hartahimmankin.
Poikana kun tulin kouluhun, naeet, haen myoes tuli kouluun,
lapsekas myoeskin haen, ja me vierekkaein sijan saimme
Rinnan siinae nyt istuttiin, tasan pantihin kaikki
kiitos ja nuhde ja laeksyjen tyoe sekae leikkien riemu.
Kun kesaen lehtivaen kanss', sekae hangen kanssa ja joulun,
sai vapaus, ja kun laehtoe nyt kaivattuun tuli kotiin,
riemussa kaihoisaa oli toisesta luopua toisen;
koulu kun kutsui taas ja kun vanhempain syli hellae
kyynele-silmin heitettiin sekae siskojen parvi,
kaihossa riemullist' oli toisen kohdata toista.
Onnen paeivinae naein, kun luontohon liittyvi luonto
norjana kuin vesa kiertyen toisensa ympaeri kasvaa,
kasvoimme yhtenae niin, oli tahtokin yks molemmissa.
Tahto ol' yks, kun tieteitten esikartano kerran
templihin vaihdettiin ja kun valkeuden pyhist' aarteist'
etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille.
Yhtenae kuljimme kilvan naein; mikae riemuna toisen,
toisen riemuna myoes oli tuntea, oppia, tietaeae.
Vaan kun otsalla laakeriseppel seistihin vihdoin,
yhdenlaisina vain, ja kun nuoruuden polun paeaestae
katsottiin tulevaisuuteen sekae toimihin miehen,
niin ei muistoa mulla, jot' ei olis haellaekin ollut,
haell' ei toivoa myoes, joka mullakin ei sama oisi.--
Kun eros sitten tiet--kuten tuo rakas laulaja laulaa--
sinne laeks iaeks haen, minae taenne. Huolia toivat
vuodet ja tehtaevaet, rakkauteen naein painaen kahleet.
Jylhaellae luodolla tuoll' etelaeisellae rannalla Suomen
toimi ja kuol' rakastettuna pappina haen; minae taeaellae
pohjassa, syrjaeisen sisaejaerven luon', olen harmaaks
kaeynyt, ja meit' erotellut on maat sekae muutellut vuodet.
Sittekin, silmissaenne kun naeen tuon katsehen, hehkun
poskillanne ja kasvoiss' ystaevaen sielun ja muodon,
vuodet mennehet unhotan pois sekae kohtalon vaiheet
unhotan raskaan vanhuuden, elon unhotan huolet
kaikki ja tuonenkin, joka on jo sen kaivatun vienyt;
unhotan kaikki ja muistossa taas haenen vierehens siirryn,
nuorna kuin muinoinkin, povin paisuvin, hehkuvin mielin."
Lausui naein sekae nuort' yhae vierastansa haen katsoi.
Tuopa nyt mielessaeaen imehdellen arveli, mietti:
"Vanhus ehkaepae aeskettaein ei nimeaeni kuullut
riemussaan mua vierast' outoa tarkkailematta,
tai oli armaamp' ystaevae muu kuin taattoni haellae."
Naein haen mietti ja virkahti vihdoin: "Arvosa pastor',
polvenne turviss' aeskettaein jos seisonut oisin,
olkaanne kallistuin, hivellyksenne tuntien hellaen,
oisin taattoni, tuon ikaevoeidyn, ma haastavan luullut.
Noinpa se haenkin istui ja muisteli mennyttae aikaa,
muisteli kyynelsilmin myoes eraest' ystaevaetaensae,
joka oli laesnae ja poikanakin tasannut haenen kanssaan
riemun ja huolen, kumpaisessakin korvaamatonna.
Kun makas heikkona haen, ja kun vuoteen vieressae aeiti
itki, ja kun minae, lapsista vanhin, kaettelin haentae,
lausui raukeall' aeaenellae haen: Yks mulle on kallis
niin kuin aeitisi, kuin sinae, kuin nuo pienoset tuossa.
Jos, niin kuin pesaesestaeaen linnunpoikanen, joskus
kolkkohon maailmaan jaeaet turvatta, kulkusi johda
tuon jalon miehen luo sekae terveiset sano multa.
Kohtelun saat siell' armaamman kuin muualla, kuulet
tervehdyksen, lausutun ei vain, mut ajatellun,
silmaen naeet, joka riemulla katsellen kuvan huomaa
kasvoissas, ei naehtynae eik' unohdettuna vuosiin.
Arvosa pastori, naein haen lausui, mainiten teidaet."

Tuskinpa nuor' oli vieras loppuhun ehtinyt, kun jo,
kirkas kyynele silmaessaeaen, nous tuolista vanhus:
"Poika sen armahan", lausui hiljaa haen, "kuva kallis
sen kuvan, jonk' yhae kaipaavaan sydaemeeni ma kaetkin,
tullos, niin sydaemelleni taas jalon vainajan painan.
Outona aelloes outojen kesken, ja kuin kesaeks vainen
kutsuttu vieras, taeaell' elae keskellaemme ja liiku;
taivahan lahja sa oot, rakas kuin oma poika, ja vastaan
kiitollisna ma nyt otan sun iloks vanhojen paeivaein."

Lausui naein; ovi aukeentui, tytaer riemuvin huolin
astui huoneeseen, kaesivarrella vaelkkyvae tarjoin.
Haen kupit toi, aluset sekae kannun. Hoeyryvae teeves'
loi lemuaan, kun helpoin taakkoinensa haen siirtyi
poeydaen luo, jossa viel' isaen rinnoilla huomasi vieraan.

Karttaen, kummastuin sekae peljaeten haeiritae heitae,
alkoi tyttoenen jaerjestaeae kupin toisensa viereen;
vaan naein lapselleen nyt arvosa pastori lausui:
"Heitae, tyttoeni, hetkeks tyoes, suo suutelo siskon
nuorelle taelle, jok' aesken vieras viel' oli sulle.
Taestaepae puolin, naeet, on veljesi haen, isaes parhaan
ystaevaen poika, ja myoes sinae haellen lempivae sisko."

Naein haen haasteli; mut tytoen kasvoillenpa nyt pilvi
vienon leimuva lensi ja tuskasta puoleksi valju.
Vait oli haen sekae viipyi, arveli, vaan kuni taehden
kaihtiva tuike nyt vieraaseen kohos arkana silmae.
Tuo isaen rinnoilta irtautui, tytoen luo kaevi, kaeteen
hiljaa tarttui ja kuumiin huulihin suutelon painoi,
kerkeaen kuin kesaetuul', ei tarjotun, ei paetunkaan.

Kaikk' oli vait. Epaeroeiden puoleks ja hellien, hiljaa
kaettaehaen vieraast' irroittaa tuo kukkea impi,
kiiruhtain kupit jaerjestaeae sekae tarjovi juoman.
Vaan kun huokean naein emaennoeitsijae-tyoens' oli tehnyt,
tarjoimen kaesivarrelleen taas otti ja laeksi.

Tyhjae on porstua, tyhjae on myoes emaennoeitsijae-huone;
laudalle kankahan luo haen istautui, kaesivarttaan
siihen kallisti nyt, kaesivarteen kiehkura-paeaetaeaen.
Tunteit' outoja, kuin sala-henkiae, haen sydaemessaeaen
kaetkee, itkevi, naurahtaa, kuin arvotus itse,
kuin uni ilkkuva aatokselleen hurmauneelle.
Miksi, haen miettivi, aikailen, kuin tenhottu oisin,
vielaehaen paljon tointa on mulla! Sireenit ja tuomet
kukkia, lehtiae suo; ylishuonepa kaunistamatta
vielae on tulleillen. Hyvin vierasta hurmata mahtaa
sammalseinaet ja mustunehet nuo seinillae taulut!
Siltaekoe naeyttaeaekin, kuin oisi haen tottunut moiseen!
Taestae jos paeaesisin vain ja jos tyoehoen ryhtyae voisin,
helpompi olla mun ois, sekae tuskakin tuo perin outo
haelvenis mielestaein. Mitae huokailen ja mit' itken?
Vaan jos ma hetkenkin totisempia seikkoja mietin,
liikaa onko se, niinkuin mull' ei miettimist' oisi?
Oi, kesae ehtii ja laehtee, syys pian saapuvi, yksin
kankaall' istun ja viskon syoestaevaetaein vaeraehdellen,
kun rajutuulet ikkunahan jaeaekuuroja pieksee.
On talo tyhjae ja hiljainen. Veli poissa on, poissa
toinen on myoes, isae nukkuu kirjan luo kamariinsa;
jylhaeae, kolkkoa kaikk' on; huonehet on kuni haudat.
Joskus kulkunen soi ehk' iltasin portahan luona,
joudutan tulta ja varron, niin nimismies juro saapuu,
hetken juttuelee, rakennustaan kiittaeae ja laehtee.

Copyright (c) 2007. knowncrafts.net. All rights reserved.